maanantai 7. elokuuta 2017

Lentomatkustuksesta

Nuorempana lentomatkustus oli mun mielestä parasta ikinä. Menolennon jälkeen lomien toiseksi odotetuin kohokohta oli usein paluulento, ja siksi reissujen loppumista melkein  jopa odotti innolla. Lentojen viivästyminen ei vaivannut, kun lentokentillä oli niin kivaa, ja lentokoneruoka oli tuolloin vielä suorastaan taivaallista. Nykyään tuntuu, että matkustelu ois paljon kivempaa, jos paikasta toiseen vois siirtyä nopeammin, helpommin ja kaikin puolin mukavammin kuin lentämällä. Taannoisen suomireissuni aikana totesin, että lentojen varaamisesta ja itse matkustamisesta aiheutuu jopa kohtuuttoman paljon tuskaa viikon mittaiseen lomaan suhteutettuna.

Mulla ainakin taistelu alkaa jo matkoja varatessa. Viimeksi selailin muutamia sellasia "matkahakukonesivustoja" vai mikskä niitä nyt kutsuis. Esimerkkinä vaikka Momondo tai Travellink. Molemmat lupaa käydä läpi ties kuinka monta tuhatta eri lentoyhtiötä löytääkseen parhaat hinnat ja vaihtoehdot, mutta silti hakujen tulokset on aivan erilaiset. Tällä kertaa löysin tuosta ensiksi mainitusta itselleni sopivimman vaihtoehdon. Mut eipä se nyt käykään niin, että maksat matkan ja sillä selvä. Ei, vaan sivusto ehdottaa neljää eri matkatoimistoa, joiden kautta lennot voi ostaa muutamien eurojen hintaeroilla. Päädyin tietysti halvimpaan, koska oishan se nyt naurettavaa maksaa kalliimpi hinta samoista lennoista.

No sitten täytät sinne niitä tietoja ja kieltäydyt mahdollisuudesta maksaa ekstraa ylimääräisistä matkalaukuista, istumapaikoista, matkavakuutuksesta ja hyväntekeväisyystyöstä (aiheesta kukkaruukkuun, pitäiskö mun tosiaan maksaa jotain ekstraa, jotta yrityksen X maine pysyisi hyvänä jatkuvien hyväntekeväisyyskampanjoiden ansiosta?). Sitten on aika maksaa ostoksensa. Et halua sitoutua Klarna-osamaksuihin, vaikka ostohetkellä tuota ehdotetaan automaattisesti. Korttien X ja Y käytöstä pitää maksaa kahdentoista euron lisämaksu, mutta kortilla Z voi maksaa ilmaiseksi. Harmi että omalla Z-kortin tilillä ei sillä hetkellä juuri ole rahaa jos nyt sattumalta kyseisen kortin edes omistaa.

Sitten pakkaamiseen. Mulla on useampaan otteeseen huidellu matkalaukku ties missä, joten nykyään pyrin pakkaamaan käsimatkatavaroihin kaiken vähänkään arvokkaamman. Samasta syystä tykkään heittää sinne myös vaihtovaatetta päiväksi tai kaheksi, ja muutenkin oikeestaan kaikki sellaiset uniikit ja välttämättömät asiat, joita ilman elämä ei vaan voi jatkua. Tähän päälle kaikenmaailman matkatyynyt, eväät, juomapullot, elektroniikkahärpäkkeet, matkalukemiset sun muut, niin varmaan ymmärrättekin, miksi mun käsimatkatavaroiden pakkaaminen kestää kaks viikkoa. Matkatavaroiden painorajat tulee vastaan jo puolet tavaroista pakattuani, ja nuo rajoitukset mua tympiikin eniten, sillä musta vaan on tosi epäreilua, että esimerkiksi 120-kiloinen ihminen kymmenen kilon käsimatkatavaralla ja 20-kiloisella matkalaukulla pääsee lennolle sellaisenaan, mutta itse alle 70-kiloisena ihmisenä joudun jatkuvasti säätämään kentillä parin ylimääräisen tavarakilon takia, vaikka kokonaispainomme jäisi yhteensäkin alle sataan kiloon. Arvoisat lentoyhtiöt, korjakaa tilanne.

Matka lentokentälle on nykysin yhtä jännitysnäytelmää. Perheen kanssa matkatessa meillä oli aina tavoitteena saapua kentälle pari tuntia ennen lennon lähtöä, mikä kyllä lienee ihan riittävästi jo sellaisenaan. Meillä vaan oli lisäksi tapana laskea tunnin matkan kestävän sinä päivänä poikkeuksellisesti vähintään puolitoista tuntia, ja matkustusaikaan lisättiin vielä tunnin joustovara mahdollisten liikenneruuhkien, vaikean ajosään tai muun onnettomuuden varalle, sekä ylimääräinen vartti kahvitaukoa ajatellen, jolloin kentällä pojotettiin turhan panttina sellaset neljä tuntia etuajassa. Nykyään pidän lentokenttiä niin vastenmielisinä, että hyppään ratikkaan aikaisintaan 90 minuuttia ennen lentoa, sählään lähtöselvityksen matkalla, saavun lentokentälle puoli tuntia ennen lennon lähtöä, sujahdan turvatarkastuksesta kymmenessä minuutissa, raahaudun hitaasti portille, ja siltikään en oo koskaan vielä päässy kävelemään suoraan koneeseen, vaan aina siellä on saanu jokusen minuutin odotella. Tosin tuskimpa lähtöä enää paljon tuota tiukemmalle uskaltaa vetää.

Ja miksi vihaan lentokenttiä? Nokun siellä pyörii harvinaisen rasittavia ihmisiä. Mä kohtaan ensimmäiset torvelot yleensä joko lähtöselvitysautomaatilla, lähtöselvitystiskillä tai sitten baggage dropissa. En ymmärrä, miten tämmösessä älypuhelimia, kaikenmaailman sähköisiä järjestelmiä, sovelluksia, automaatteja ja robotteja pursuavassa nykymaailmassa lentokentän lähtöselvitysautomaatti voi jännittää joitakin niin kovasti. Kun niitä näytön ohjeita seuraamalla ei vaan mitenkään voi mennä pieleen. Kerran näin, kun yksi oikein jännittynyt tapaus viipyi ensin vartin naputellen sitä kosketusnäyttöä kädet vapisten, huokaisi sitten helpotuksesta, ja katosi kiireesti paikalta ennen kuin se härveli oli ehtiny edes tulostaa sitä viivakoodia matkalaukkuun.

Sitten on niitä ihmisiä, jotka jonottaa tyhjän panttina automaateille tai tiskeille, mutta sitten sen oman vuoron koittaessa vielä vasta kaivelevat esille kaiken maailman lippusia ja lappusia. Ja jonottaminen noin ylipäätään vaikuttaa olevan turhan vaikeaa monille. Suurimmalla osalla ihmisistä on joku pakkomielle puristautua mahdollisimman tiiviisti edellä jonottavaan henkilöön kiinni, ja sitten ahtaassa tuupitaan muita kärryillä ja laukuilla. Isolla joukolla liikkeellä olevat päästää osan perheestä juoksentelemaan toiselle puolen koko kenttää, ja koko jono joutuu taas venymään ja vanumaan ku tämä seurue haluaa taas takaisin jonoon.

Turvatarkastuksessa ylimääräisiä hikikarpaloita aiheuttaa se, että joillekin on kauhean vaikeaa hahmottaa, mitä tarkoitetaan elektroniikkalaitteella ja mitkä tavaroista ovat nesteitä. Samoin se nesteitä koskeva määräys "alle 100 ml pakkauksia niin monta kuin saat mahtumaan tilavuudeltaan litran kokoiseen uudelleensuljettavaan läpinäkyvään muovipussiin" tuottaa joillekin ihan ylitsepääsemättömiä ongelmia. Tohon ku lisää takin ja vyön riisumisen, taskujen tyhjentämisen ja boarding passin vilautuksen, niin johan nyt on kohtuutonta vaatia pidempipiuhaisilta tuota kaikkea yhtäaikaa. Onko kumisaapas muuten neste?

Ja siis mikä on se jäätävä paniikki ja selittely, kun lentokentän henkilökunta haluaa nähdä ne respetilääkkeet tai pyytää äitiä maistamaan sitä vauvan soseruokaa. Tai kun pyydetään riisumaan kengät, vaikka kenenkään muun ei tarvinnu. Tai kun ne kehykset mistä kävellään läpi, alkaa piippaamaan metallisten paidannappien takia, ja sut käydään läpi sillä kummallisella pikkuharavalla. Tai kun se laite ei välttämättä edes piippaa, mutta just sun kohdalla tehdään se satunnainen kopelointitarkastus. Mulle tehdään sattumalta joka kerta Oulun, Helsinki-Vantaan ja Bergenin kentillä satunnainen räjähteidenkäsittelytesti, eikä yhdelläkään kertaa oo tarvinnu mennä paniikkiin, koska tiedän etten ole pommeihin koskenut tai kuljetanut niitä laukussani. Kerran Oulun kentän henkilökunta skannasi mun boarding passin epähuomiossa toistamiseen, jolloin se laite ei halunnu päästää mua enää toisella skannauksella eteenpäin, vaan piippasi jotain virhettä. Siinäkin kohtaa voi joko saada jännityksestä kokovartalohalvauksen, sopertaa virkailijalle epävarmasti jotain hyvin epäselvää ja kaivaa kädet hioten repusta passia, ostokuittia ja ties mitä, tai sitten vaan rauhallisesti kysyä virkailijalta, että voisiko johtua siitä, että hän skannasi lippuni kahdesti. 

Sitten on ihmisiä, joilla on tapana jäädä pukemaan heti siihen läpivalaisun jälkeen, vaikka ihan hyvin mahtuis rullaamaan sitä tarjotinta kuus metriä pidemälle ja pukemaan rauhassa siellä kaiken hälinän ja tapahtuman ulkopuolella. Itellä on tapana aina hinata ne tarjottimet jonnekki niin kauas kuin mahdollista, ja siellä tyhjentää niitä ripeästi ja järjestelmällisesti, vapauttaen samalla takana tuleville tilaa. Joillekin on yllättävän vaikeaa pinota käyttämänsä tarjottimet niille kuuluvaan paikkaan, joten niitä joskus pyörii siellä sellanen muutaman metrin mittanen jono. Mutta onneksi lentomatkustamisen sujuvuus ei oo koskaan kiinni matkustajista ja heidän toilailuistaan, vaan virheitä tekevistä virkailijoista ja väärin rakennetuista lentokentistä.

Sitten pitäis vaan hoitaa ittensä oikealle lähtöportille. Vilkaisu lähimpään koneiden lähtöportteja ilmaisevaan tauluun, vilkaisu katonrajan kyltteihin oikean suunnan selvittämiseksi, ja sitten vaan askelta toisen eteen. Mulla on usein pohjoismaiden välillä matkustellessa vähän kiire ja lyhyitä vaihtoaikoja, joten poikkean yleensä tässä välissä täyttämässä vesipullon, ja sitten suuntaan suoraan portille. Joskus kun on enemmän aikaa, saatan käydä kattomassa missä lähtöportti on, ja haahuilla sitten hetken kaupoissa ja muutenkin pitää itteni jalkeilla, sillä koneessa tulee istuskeltua ihan tarpeeksi paljon. Mun on vaan vaikea ymmärtää, miksi joiltakin ihmisillä puuttuu toiminnastaan kokonaan sellanen järjestelmällisyys. Sinkoillaan paikasta toiseen täysin kontrolloimattomasti, tai sitten ihan vaan huvikseen palloillaan toisten edessä tien tukkeena. Arvostan etenkin sitä, kun joku ympärilleen haaveilevasti pälyilevä laahustaja pysähtyy yhtäkkiä keskelle vilkkainta käytävää, koska miettiminen ja kävely ei vaan voi tapahtua samanaikaisesti. Miten voi olla niin vaikea siirtyä jonnekki rauhallisempaan kohtaan ihmettelemään?

Kun lennon lähtöaika alkaa olla käsillä, siirrytään vaivihkaa siihen tiskille kyselemään typeriä ja kyttäämään, josko pääsis jonon keulille. Vaikka koko lentokonetta ei näkyisi vielä mailla halmeilla. Kun kone laskeutuu ja asettuu paikalleen jotta se voidaan tyhjentää edellisistä matkustajista, on 80% koneeseen pyrkivistä jo asettunut kiemurtelevaan kolmihaaraiseen jonoon, jossa hörötetään kovaäänisesti, tuupitaan edellämenevää, kytätään mikä jonon haaroista etenee nopeimmin ja jännitellään jo kovasti, että saako sitä omaa käsimatkatavaraa juuri oman istuimensa kohdalle ylähyllyyn.

Vaikka selkeästi pyydettäisi monella kielellä ja sittemmin vielä opastein että lentokoneen takaosassa matkustavat kävelis sisään takaovesta, tungetaan väkisin silti sen etuoven kautta, ja sitten koneessa aiheutetaan pienimuotoinen katastrofi, kun pitää ensin ohittaa ne muut etuosaan jäävät ja sitten vielä kävellä niitä takaovesta tulevia vastaan. Sateisella säällä on usein ollu katos takaovelle kävelijöiden suojana, eikä pihalla tarvis montaa sekuntia odotella, mutta joillekin sääntöjen noudattaminen tuntuu vaan olevan ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa  Ihmettelen, miksi nämä vääristä ovista kulkevat ei voi edes sen vertaa ajatella muita, että saapastelis koneeseen viimeisenä, tai sit vaan opettelis varaamaan paikan koneen etuosasta. Hämmästellään ja kummastellaan myöhästyviä lentoja, eikä yhtään mietitä että omalla toiminnalla vois tehdä asian eteen melko paljonkin.

Ja niin siis se käsimatkatavara. Ensinnäkin sitähän kannattaa olla aivan liikaa. Mielellään vielä niin, että kaikki tavarat on jaoteltu moneen pienikokoiseen pussukkaan ja nyssykkään, ostoskassiin, tietokonelaukkuun ja päällystakkiin. Ja jos vahingossa onkin onnistunu pakkaamaan tavaransa oikeaoppisesti yhteen ylähyllylle sijoittuvaan laukkuun ja edelläolevan istuimen alle mahtuvaan pienempään kassiin/esineeseen, siellä lentokoneessa kannattaa jättää se oma käsimatkatavaralaukku heti ensimmäiselle tyhjälle hyllylle, jotta ei tarvi raahata sitä ees sun taas pitkin käytävää. Not. Katsokaas kun sitten ne siinä kohdalla istuvat ihmiset joutuu kuljettelemaan tavaroitaan ties minne asti, ja sitten kävelemään ahtaalla käytävällä takaisin paikalleen, kun muut yrittää vielä löytää paikkansa koneesta. Katastrofi taas. Ja samasta syystä aiheutuu katastrofi vielä koneen laskeuduttuakin, kun tavaroita haeskellaan ristiin rastiin aivan toiselta puolelta konetta.

Sitten tosiaan valitellaan myöhässä lähtevää lentoa. Kuitenki samoilla ihmisillä on jo ennen koneen nousua laukut sylissä, pöydät alaslaskettuina, elektroniikkalaitteet esillä, kuulokkeet korvilla pelastautumisohjeiden aikana, ikkuna kiinni ja turvavyö auki siihen asti että lentoemäntä tulee suunnilleen väkivallan keinoin laittamaan matkustajan ruotuun. Kun itellä ei oo mitään vastuuta mistään, ja lomallahan tässä ollaan.

Sitä turvaohjedemonstraatiotahan ei millään voi katsoa, kun just niille kahdelle minuutille on tärkeämpääkin tekemistä. Ite oon nähny sen videon parhaimmillaan 4 kertaa saman vuorokauden aikana, enkä siltikään oo ihan varma, osaisinko toimia oikein hätätilanteessa paniikin iskiessä päälle. Varsinkin jos ne näytöt ei toimi ja lentoemännät joutuu suorittaa sen perinteisen pantomiimiesityksen, on jotenki todella epäkunnioittavaa räplätä kännykkää sen ajan. Kyse voi kuitenkin olla omasta ja muiden matkustajien hengestä. Kehtaan väittää, että vaikka lentokoneen henkilökunta on koulutettu parhaalla mahdollisella tavalla varautumaan erilaisiin lennon aikana sattuviin ongelmiin ja tapaturmiin, ne asian vakavuuden huomioonottaen melko suppeat turvaohjeet on laadittu ihan vaan matkustajien turvallisuutta ajatellen.

Istumajärjestyshän on valitettavasti jaettu jokaiselle lennolle niin, että mun oikealla puolella istuu erittäin juopunut matkaaja ja vasemmalla joko tukevahko, haisevahko tai näiden yhdistelmää jäljittelevä henkilö, joka nukkuu koko matkan ajan niin, että puolet kropastaan retkottaa mun sylissä. Edessäni olevat penkit on lähes poikkeuksetta varattu äänekkäästi juttelevalle ja huutonauravalle naisjoukolle ja takanani istuu lapsi, jonka vanhemmat ei oo matkan ajaksi järjestäny tälle muuta aktiviteettia kuin edelläistuvan penkin potkiminen. Kolmen penkkirivin säteelle on sijoitettu vähintään yksi kappale puolen matkaa rääkyviä vauvaraasuja.

Ihan yleinen käytösmalli lennoilla on se, että heti kun vaan mahdollista, turvavyö irti ja vessajonoon! Ja vaikka olisi tiedossa, että oma rakko on tilavuudeltaan 2% siitä mitä normaalilla ihmisellä yleensä, kannattaa vielä varata ikkunapaikka, jotta saa kokoajan hyppiä muiden matkustajien sylissä tai pyytää näitä jatkuvasti nousemaan ylös penkeistään. Jos mahdollista, suosittelen ehdottomasti ryystämään kahvia koko matkan ajan oikein liioitellun huolellisesti, ettei vahingossakaan pääsis hiipumaan se kaks vessareissua per tunti -tahti. Koneeseenhan ei muutenkaan kannata ottaa omia eväitä mukaan, vaan ostaa lentoemänniltä se ylikallis kuivahtanut kinkkusämpylä, ja taivastella sitten koko loppumatka ja kuukausi reissun jälkeenkin, millaista rahastusta tuolla yläilmoissa harrastetaankaan. Tai toki vielä sopivampaahan on hölmistyneenä kauhistella hintoja vaikka iltalehdelle. Ihan kuin matkustaja ois jotenkin väkivallan keinoin tukittu sinne koneeseen ilman minkäänlaista mahdollisuutta valmistautua, ja sitten viedään vielä tuhkatki pesästä. Voi voi.

Istuimen selkänojahan tulee ihan mukavuussyistä paukauttaa oikeen ryminällä alas mahdollisimman epäsopivalla hetkellä. Mulla on kerran lentäny aukinainen vesipullo vierustoverin syliin ja toisella kertaa tablettitietokone lattialle, kun edessäistuva päätti ihan yllättäen täräyttää penkkinsä vaakatasoon. Jollain toisella ois ehkä voinu olla siinä vaikka kupillinen kuumaa kahvia tai joku herkempi elektroniikkalaite, mutta mitäpäs tuosta! Mun selkänojat on aina pysyny ja tulee jatkossakin pysymään pystyasennossa niin bussissa, junassa kuin lentokoneessakin, ihan jo toisten matkustajien mukavuutta ja mielenterveyttä ajatellen.

Koneen laskeuduttuahan ei lukuisista kuulutteluista huolimatta tule odottaa sitä turvavyön merkkivalon sammumista, vaan koneessa on oikein käsinkosketeltavan jännittävä suuren urheilujuhlan tuntu, kun matkustajat pitelee turvavyön lukkoa tiukassa otteessaan, ja sormet syyhyten odottaa, kenellä on rallikansan herkimmät hyppyset ja viilein pääkoppa. Kun rohkein viimein napsauttaa turvavyönsä auki, se iloinen kalahdus kaikuu koko matkustamon poikki, ja sitä seuraa oikea napsahdusten tulva, kun käydään kovaa kamppailua toisesta sijasta. Sitten alkaa kisa siitä, kuka uskaltaa pompata ekana pystyyn, avata ylähyllyn ja asettua laukkuineen päivineen käytävälle odottamaan ovien aukeamista. Lentoemännät kuuluttaa tässä vaiheessa lentokonekäytävien kuninkaille, että matkustajien tulee istua paikallaan turvavyö suljettuna kunnes lentokone on kokonaan pysähtynyt ja turvavyön merkkivalo sammunut. Mutta saa kai sitä silti olla ylpeä saavutuksestaan, en minä sitä sano. Itseäni lähinnä nolottaisi.

Uskokaa tai älkää, kone saadaan kuin saadaankin lopulta joka kerta tyhjennettyä, eikä ovia tietääkseni koskaan ole suljettu niin, että viimeiset matkustajat olisivat jääneet vahingossa sisälle. Seuraavaksi onkin aika hankkia sellaiset matkalaukkukärryt ja tukkeutua raivokkaasti niiden kanssa matkalaukkuhihnan viereen, siihen heti ekan suoran ja mutkan tuntumaan. Tai sitten kytätä kauempana, ja hyökätä salamana väkijoukon läpi hakemaan se oma laukku heti kun näkee vilauksenkaan siitä. Ihan ku jokaisesta matkalaukun hihnaa pitkin liukumasta metristä pitäis maksaa aivan törkeän suuri lisämaksu. Jos se oma laukku ei ihan ekojen joukossa tuu, kannattaa kuitenki hiplata kaikkia ohimeneviä laukkuja ja vähän katsella että minkänimisten ihmisten tavaroita siellä pyörii. Tai mistä minä tiedän, voihan siinä varmaan käydä niinkin että oma laukku onkin matkalla muuttunut mustasta mintunvihreäksi, ja joku ystävällinen lentokenttävirkailija on kiinnittänyt siihen kirkkaanpinkin matkalaukkuvyön. Hyvinkin mahdollista, joten on täysin perusteltua tarkistaa varalta jokainen laukku. Odottaminenhan voi olla tylsää, ja siksi lapset onkin suotavaa päästää siihen hihnalle, sillä mikäs sen mukavampaa kuin pukkihyppely likaisten laukkujen yli!

Jos nyt sattuu niinkin onnekas poikkeustilanne että matkalaukku löytää heti kerrasta perille, eikä jää haahuilemaan lähtöpisteeseen tai välilaskukentälle, sen noudettuaan voikin jo suunnata suoraan pihalle. Tässä kohtaa ei vielä kannata huokaista helpotuksesta, sillä hyvällä tuurilla ulko-ovien seutu on tukossa toisiaan tervehtivistä pareista tai ihmisjoukoista, joku tulee kerjäämään rahaa, lähin julkisen kulkuneuvon pysäkki on väliaikaisesti siirretty remontin tieltä monien satojen metrien päähän, ja kaikki mahdolliset lipunmyyntilaitteet, -nettisivut ja -sovellukset on hetkellisesti epäkunnossa.

Kaikki tämä saa mut toivomaan, että joku keksisi seuraavan puolen vuoden aikana jonkin kivemman matkustuskeinon, esimerkiksi teleporttauksen. Mulla on sellainen olo, että 3D-tulostinta voisi jotenkin soveltaa siihen. Muuten meillä on edessämme yheksäntuntisen lennon lisäksi runsaasti lentokentillä vetelehtimistä sekä suunnaton määrä pakkaamisen aiheuttamia harmaita hiuksia, kun matkutetaan helmikuussa novion kanssa Kuubaan!

torstai 1. kesäkuuta 2017

Kevättä rinnassa

No hei taas. Mulla meni loppukevät vähän alamaissa, mutta nyt kun elämä alkaa taas hymyillä, päivittynee blogikin hieman tiiviimpään tahtiin. Kirjoitan nyt kuitenkin tuon päivittyä-verbin ihan vaan kaiken varalta tuohon potentiaalimuotoonsa.
Viimeks tosiaan kerroinkin siitä, miten mun yrityksen toimitilat poistuivat elämästäni savuna ilmaan, jättäen viikkoihini viidenkymmenen tunnin tyhjiön, jota en osannut täyttää muulla kuin tarpeettomalla murehtimisella, itsesäälillä ja orastavalla eksistentiaalikriisillä. Turhauduin ja petyin monen osapuolen toimintaan, pohdin tulevaisuutta, vajosin monta kertaa epätoivon syövereihin ja kampesin sieltä itseni ylös niin usein, että sekin prosessi alkoi käydä jopa ärsyttävän tutuksi. Vaikka oma elämä hetkeksi pysähtyikin, aika jatkoi tasaista kulumistaan ja yhtäkkiä onkin jo kesä ja sekä mulla että yritykselläni kaikki hyvin. Ei kai voi valittaa.

Kesä tuli tosiaan tänä vuonna jotenkin nurkan takaa yllättäen. Ei niinkuin siskoni, joka lapsuudenkotimme keittiökomerosta esiin hypätessään olisi karjunut että "BÖÖ", vaan vielä vähän yllättävämmin. Ja huutaen lähinnä että "SULLAPA EI OO MITÄÄN HIENOJA KESÄKENKIÄ". Kävin DinSkossa katselemassa kenkävalikoimia, ja bongasinkin sieltä mukavan oloiset vaaleat avokkaat jotka jalassa ajattelin juhlia eräätkin kesähäät, sekä niin monta paria kivanoloisia tennareita, että siirsin valinnanvaikeuden huolettomasti seuraavaan tilipäivään. Kun sitten palasin kauppaan rahojen kanssa, oli niihin avokkaisiin kasvanut yhtäkkiä mokkamainen nahkapinta, ja kärjestä olivat kaventuneet niin, että jaloissa näyttivät lähinnä kanooteilta. Kaikkiin ballerinatyyppisiin kävelykenkiin oli parin viikon aikana ilmestynyt mummomaisia solkia ja jotain halvannäköisiä kuminauharemmejä, ja joka ikisestä tennarimallista oli yhtäkkiä saatavilla vain se likaisen vaaleanpunainen värivaihtoehto kimaltelevilla yksityiskohdilla. Tietääkö kukaan missä myydään cooleja kesäkenkiä? Tai edes sellaisia ilmeettömiä, mitäänsanomattomia monoja, jotka nekin ois huomattavasti parempi vaihtoehto kuin huonoa makua kiljuvat jalkineet. 
Alkuvuona mainitsemani kilojenkaristuspuuhatkin menee aika hyvin! Tai en mä siis vielä ole kiloakaan painostani pudottanut, eli ei kai tässä sinänsä vielä ole syytä kehuskeluun. Mutta oon kuitenkin tehnyt monenlaisia havaintoja, ja nyt tiedän mitä mun oikeesti pitää muuttaa elämässäni, mikäli pysyviä tuloksia tavoittelen. Ensinnäkin, pitää lopettaa herkkujen syönti jonkin toisen toiminnan oheisaktiviteettina. Huomasin, että jos syön karkkia telkkaria tuijotellessani, ahmin koko pussin kerralla ja vieläpä melkein huomaamattani. Mutta jos asettelen karkit riviin lautaselle ja istun ruokapöydän ääreen syömään niitä oikein ajatuksella, sokerihimo menee ohi muutaman karkin jälkeen. Lisäksi tällä tavalla huomaan myös nauttineeni herkuista sen sijaan että lapioisin niitä kilokaupalla suuhuni sen kummemmin maiskuttelematta. Muutama muukin tuollainen pikkuhavainto on saanu mut irti aiemmista tavoistani, ja uskon että tuloksia alkaa näkyä vasta sitten kun sisäistän uudet elämäntapani kunnolla ja totun elämään niiden mukaisesti. Tosin välillä pitää tehdä ylilyöntejä, esimerkiksi silloin jos sisko on käymässä täällä ja katsotaan illalla täykkäreitä, vetäen samalla pussikaupalla sipsejä naamariin. Tai kun se lähtee pois, ja mulle jää nautittavaksi viisi levyä suklaata, pari karkkipussia, kunnollista suomalaista makkaraa ja domino choco-keksejä. Ei muuten kauaa ehtineet nuo tuliaiset keräillä kaapissa pölyä.

Niin, mun sisko poikaystävineen oli tosiaan jokunen viikko sitten käymässä Bergenissä. Ootin yhteisiä seikkailujamme, kummallista huumoria, tuliaismakkaroita ja suomen puhumista kuin kuuta nousevaa, enkä tietenkään joutunut pettymään. Me käveltiin kaupunkia ristiin rastiin useita tunteja päivittäin, samoiltiin vuoristossa ja kuten todettua, katsottiin täykkäreitä. Siitä on nyt ehkä kolme vuotta, kun sisko kertoi halustaan katsoa toistamiseen koko sarjan alusta loppuun saakka, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Hullua ajatella, että ehkä ens joululomalla tai kesällä 2018 katsotaan jo viimeinen jakso!

17. toukokuuta juhlittiin Norjan perustuslainpäivää, joka on periaatteessa sellainen itsenäisyyspäivää vastaava kansallisjuhla. Siinä missä Suomen itsenäisyyttä juhlistetaan arvokkaasti kynttilöitä poltellen ja sotaveteraaneja arvostaen, vietetään täällä riemukasta katukarnevaalia, jota seuratessa niin Norjan lippu, täkäläiset kansallispuvut kuin kansallislaulukin kokevat jonkinasteisen inflaation. Päivän tapahtumat alkoivat aamulla ilmeisesti jo seittemän pintaan, ja jatkuivat pikkutunneille saakka. Mulle on muodostunut perinteeksi käydä seuraavana aamuna aikaisin lenkillä, ja katsoa miten moni hiippailee nolostellen kotiinsa kansallispuku edelleen yllään. Tämä operaatio vois olla mukava harrastus myös halloweenin jälkeiselle aamulle.

Mulla on aiemmista vuosista poiketen ollu tänä loppukeväänä ihan selkeästi kevättä rinnassa. Vasemmassa hiukan enemmän, ainakin toispuoleisista selkäkivuista päätellen. Oon oleskellu ulkona ihan kiitettävästi (joskin varjossa), verhonnut itseni mitä kesäisempiin kolttuihin, ollu surkuttelematta kauppojen suppeaa irtojäätelövalikoimaa, suhtautunut lähitulevaisuuteen varsin toiveikkaasti ja opetellut jopa pari kesäistä kampausta, mikä onkin ollu mun uudenvuodenlupausten listalla vakiokohtana vuodesta 2006. En oo kovin pahoin häiriintyny edes meidän naapuriin muuttaneesta puolalaisnaisesta, joka pesi kerran pyykkiä kovalla linkouksella keskellä yötä, laajensi olohuonettaan rappukäytävään saakka, sekä asensi parvekkeelleen hivenen arveluttavan antennin ja Puolan lipun, jossa lukee "amazing Poland". Vaikka nyt kun tän kirjotin, alkoi vähän ketuttaa se, että tuota mieltä oleva ihminen ei pysy siellä "hämmästyttävässä" kotimaassaan, vaan tulee tänne sivistyksen pariin tekemään tästäkin paikasta jonkinasteisen perslandian. Hävetköön.
Näin kesän korvilla pitäis kai olla jo jonkunlaiset kesäsuunnitelmat. Mulla olikin melko selkeät sellaiset kuukauden mittaisine Suomilomineen, mutta sitten menin hankkimaan itelleni työpaikan, ja jouduin pyyhkimään kalenteristani lomasuunnitelmat minimiin. Tällä hetkellä ei edes harmita, sillä meillä on suunnitteilla Kuubanmatka ensi helmikuulle, ja olisi kovin epätoivottavaa pamahtaa paikalle köyhempänä kuin paikalliset, joiden kuukausittainen keskiansio pyörii 25 dollarin tietämillä. Olkoon siis tuleva kesä hyvin työntäyteinen, valoisa ja edes kohtalaisen vähäluminen.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

No mitäs täsä.

No hei.

Tässä on taas ollu vähän kaikenlaista, mikä on pitäny mut poissa blogista. Eikö kuulostanukki mitäänsanomattomalta tekosyyltä? No lue eteenpäin.

Helmikuun alussa rakas kanarianmummoni poistui keskuudestamme. Mä en oo vieläkään ymmärtäny kunnolla koko asiaa, vaan saatan edelleenkin kaupassa pyörähtää yöpaitaosastolla tarkistamassa, löytyiskö tän kevään valikoimista se täydellinen vihreä yömekko, jota niin monet vuodet ollaan koitettu mummolle metsästää. Kunnes tajuan että nyt on jo myöhäistä. Olo on ollu vähän vaisu ja joskus asioihin on ollu vaikea keskittyä, mutta ei tää oikeen ulkopuolisille oo näkyny, ainakaan mun käsittääkseni. Mitä nyt joskus purskahtelen itkuun tonnikalapurkin tai nätin kynsilakan nähdessäni, ja kerran lopetin työpäivän ennen aikojani, kun kädet tärisi niin ettei kaavojenpiirrosta tullu mitään. 

Samoihin aikoihin meille tuli novion kaverin kissa hoitoon. Otin kaiken ilon irti niistä parista viikosta mitä sen otuksen kanssa sai viettää. En ollu koskaan ennen kuullu kissan maukuvan tai kehräävän, en tienny miksi se sillä tavalla tepastelee paikallaan etutassuillaan, enkä aluksi ymmärtäny, miksi raasu vietti imuroimisen jälkeen kolme tuntia sängyn alla piilossa. Iltaisin kissa mauku sydäntä riipaisevasti sohvalla koska novio ei päästäny sitä sänkyyn nukkumaan, mutta aamuvarhaisella se tepasteli mun viereen, tuli ihan kylkeen kiinni ja vaati huomiota. Silittelin sitä joka aamu niin pitkään, että nukahdettiin lopulta molemmat uudestaan. En oo ennen ollu kissa- tai eläinihminen ollenkaan, mutta nykyään katselen instassa söpöjä kissakuvia ja itken kun tähän elämäntilanteeseen ei lemmikkieläin oikein sovi.

Sitten novio lähti Kuubaan. Sen lähtö ja poissaolo ei sinällään aiheuttanu mulle mitään ylitsepääsemätöntä kriisiä, vaikka pari kyyneltä saatoinkin joku ilta tirauttaa. Mutta voi jestas millanen show se matkan varauksen ja lähtöpäivän välinen rupeama oli. Onneks sitä kesti vaan viitisen päivää. Tiiättekö kun ihminen on kotoisin maasta jossa kaikilla on puute jostain ihan perustavarasta. Sitten kun on ollu sieltä poissa 8 vuotta, eikä tiedä perheensä nykytilanteesta juuri mitään, mutta haluaa kuitenkin viedä kaikille jotain tuliaisia, joutuu kyselemään ihmisten tarpeita, vaate- ja kenkäkokoja sun muita. Eikä vastauksia kuulu, koska kukaan ei kuulemma tarvi mitään. Kolme päivää rynnitään kaupasta toiseen ja koitetaan miettiä, mitä ois helppo kuljettaa paikallisille, ja mikä heitä ilahduttaisi mahdollisimman pitkään. Kaikki hankinnat alkoikin olla kasassa, kunnes yhtäkkiä Kuubasta pamahtaa sähköpostiin toivelista, jonka pituus ylittää jopa tällaisen tavaranpaljouteen tottuneen hamsterin hurjimmatkin haaveet. Eli uudestaan vaan kaupoille. Sen jälkeen paniikki Kuuban tullisäännöistä ja siitä mitä sinne ylipäätään saa viedä, ja kuinka paljon. Lopulta kauhea paniikkipakkaushässäkkä, myöhästyminen lentokenttäbussista, ylipainoa matkalaukuissa ja kaikkea muuta tollasta kivaa. Seuraavan kerran kun lähen ite matkalle, pakkaan kyllä  vähintään kaks viikkoa ennen matkaa.

Viikon verran siinä pyörittelin rauhallista elämää, johon kuului paljon töitä, normaalirytmiäni runsaammin liikuntaa ja rauhallisia koti-iltoja. Huomasin että ruokaan kuluu 70% vähemmän rahaa kun novio ei oo paikalla, pyykkikasa kutistuu huikeaa tahtia, ja tiskiä kertyy niin pieniä määriä että niitähän tiskaa melkein ilolla. Arki alkoi tuntua niin kivalta, että ajattelin tämän 5-viikkoisen ilman noviota sujuvan leikiten.

Sitten mun työpaikalla syttyi tulipalo. Sain uutisen viikko sitten, joskus kahdentoista jälkeen yöllä, kun mun työhuoneen vuokranantaja soitti ja toivotti hyvää iltaa. "Eiku se on hyvää yötä tähän aikaan" -vastasin. Odotin kuulevani jonkinasteisen hymähdyksen, mutta sieltä kuuluikin "tuota.. niin ajattelin vaan ilmoittaa että sun työpaikalla palaa". Mun piti varmistaa asia monella kielellä, ennenkuin suostuin lopettamaan puhelun, tunkemaan kumisaappaat jalkaani ja juoksemaan tapahtumapaikalle. Vielä rapussa portaita alas juostessani ajattelin, että onhan mahdollista, että siellä vaan joku pikku sähkölaite savuaa, ja palokunta on hälytetty paikalle kaiken varalta. Haistoin savun kuitenkin heti ulos päästyäni, ja minuutin juoksun jälkeen vastassa olikin jo useampi paloauto, läjäpäin letkuja, paljon palomiehiä ja vähintään nelimetriset lieskat, jotka löi talon kolmannen kerroksen ulkokaton läpi. Tuijotin palavaa rakennusta ja itkin. Jossain joku kamera räpsi kuvia, joku toimittaja kierteli kyselemässä silminnäkijähaastatteluja, ja ihmiset siirtyi tuulen suunnan mukaan paikasta toiseen välttääkseen pahimmat savut. Mä vaan katselin liekkejä ja tärisin. Reilun tunnin kuluttua tajusin olevani jäässä, totesin että tuli ei tuijottamalla sammu, ja että parasta mitä voin tehdä, on pysyä poissa tieltä ja antaa ammattilaisten suorittaa työnsä loppuun.
Kuva: GEIR JETMUNDSEN

Tänään tilanne on se, että mun huone on todettu kaikkein parhaiten selvinneeksi kohdaksi koko rakennusta. Itse tulipalo ei koskaan edennyt sinne asti, katto on edelleen ehjä ja paikallaan, mutta tavaroissa voi poliisin mukaan olla jonkin verran savun hajua ja mahdollisesti kosteutta. Koska viimeiseen kahteen kuukauteen en muualla koko rakennuksessa ole edes käynyt, olen omassa mielessäni sulkenut pois sen vaihtoehdon, joka mua eniten stressasi. Eli se, että olisin ite syypää koko tulipaloon. Tutkinnat on vielä kesken, joten on epäselvää, milloin ja miten saan hakea mun tavarat rakennuksesta ulos. Tässä kohtaa en siis oikein voi muuta kuin odotella, ja ajattelin sekä poliisin että palomiehen neuvojen mukaisesti koittaa nyt vaan rentoutua.

Luulen, että mun oloa helpottais kertoa tästä enemmänkin, mutta taidan tehdä sen joskus myöhemmin. Sitten kun koko asia on loppuunkäsitelty poliisitutkintaa ja kuulusteluja myöten, ja kun tiedän vähän tarkemmin ylipäätään mitään mistään. Tässä vaiheessa voin kuitenkin sanoa, että ne läheisetkin ihmiset, jotka kyselee ja stressaa aiheesta ihan turhaan, on ollu mulle ihan järjetön taakka. Välillä on tehny mieli sulkea puhelin, kunnes koko hemmetin juttu on taputeltu pakettiin. Mua on hoputeltu hakemaan mun tavarat ennen kuin edes poliisi on uskaltanut koko rakennukseen sisälle. Mua on pyydetty kyselemään vakuutusyhtiöltäni niin järjettömän alkeellisen tason asioita, että ihan varmasti joku täysin asiasta tietämätön meripihkakotilokin osaisi selvittää ne jutut oma-aloitteisesti. Mua on pyydetty pitämään infottuna ihmisiä, joista ei tässä kohtaa ole minkäänlaista apua tai hyötyä tässä asiassa. Multa on kyselty, että no mitäs nyt?

Mulla on sellainen mieli, että se pyrkii ihan itsestään stressaamaan mahdollisimman vähän ylipäätään mistään. Oon tottunu selviytymään isoistakin ongelmista ihan itse ja ajattelemaan kiperissäkin paikoissa puhtaalla järjellä, mutta osaan kuitenkin tarvittaessa pyytää apua, ja tiedän keneltä sitä pyytäisin. Nyt kuitenkin tuntuu ihan kummalliselta ajatella, että edes oma lähipiiri ei tunne mua sen vertaa, että antaisi mun hoitaa asiat omalla järjestelmällisellä tavallani. Muiden ihmisten hätäännys ja uteliaisuus on tuonut mulle liikaa tarpeetonta stressiä ja unettomia öitä. Jollain tapaa on mun mielestä jopa itsekästä soittaa mulle ja kysellä lisätietoja pelkästään omaa mieltään rauhoittaakseen. Kuitenkin mä itse oon se ihminen, jonka omaisuus ja liiketoiminta on vaarassa. Se, joka seisoi yöllä sateessa vaaleanpunainen, apinakuvioinen pyjama yllään katsellen palavaa rakennusta kyynelten valuessa vuolaasti pitkin poskia. Se, joka ateistinakin risti kätensä, toivoen erehtyneensä pahasti uskontokriittisine ajatuksineen, ja että joku, ihan kuka tahansa, kuulisi avunpyynnön. Se, joka vielä viikonkin jälkeen herää useita kertoja yössä painajaisiin, joissa on itse tuon palavan rakennuksen sisällä liikuntakyvyttömänä. Se, joka kyttää puhelintaan ja toivoo että sieltä soittaisi poliisi lisäinformaation kera, eikä joku tiedonjanoinen puolituttu, jolla ei oletettavasti pitäisi edes olla mun numeroa. Se, jonka muutenkin tarpeettoman pitkään pelkojen listaan on nyt ilmestynyt uusi elementti, tuli.

Ja ai että mitäs nyt? No tulevaisuus on mulle ihan yks ja sama. Tässä kohtaa koitan vaan selvitä nyt tän hetken yli. Joten voisko mun jaksaminen olla ihan vaikka vaihtelun vuoksi tärkeämpää ku muiden uteliaisuuden tyydyttäminen? Ymmärrän, että joitain ihmisiä tämä stressaa mutta voin muuten sanoa että ei oo ihan helppoa ollu mullakaan.